Jenkkakahvat alkoivat ärsyttää, joten niistä piti päästä eroon.
Ajattelin vähän valottaa taustojani ja syitä, miksi minusta tuli jumppaohjaaja. Asiat ovat edenneet hyvin kronologisesti, joten selkeintä lienee käydä jumppahistoriani läpi alkupisteestä nykyhetkeen. Olen siis syntynyt vuonna 1982, joten tapahtumat alkavat ollessani 16 ja lukion ensimmäisellä luokalla. Tässä osassa minusta tulee jumppaohjaaja. Toisessa osassa kerron jumppaohjaajan urastani tähän mennessä.
1999-2001 Asiakkaana yksityisissä kuntokeskuksissa Mikkelissä
Muistan vieläkin selvästi, kun tammikuussa vuonna 1999 päätin aloittaa projektin “kiinteytyminen”. Olin aivan normaalivartaloinen, mutta halusin saada kroppani yksinkertaisesti timmimpään kuntoon. En yleensä tee asioita puolittain, joten aloin käydä jumpassa liikuntakeskus Jumppariinassa 3-4 kertaa viikossa. Ensimmäinen tunti, jolle menin, oli “aerodance” eli vaativin tunti, mitä lukujärjestyksestä löytyi. Olin tietenkin aivan pihalla kun en tajunnut ohjaajan käyttämistä termeistäkään mitään. Kävin kuitenkin myös kyseisellä tunnilla sitkeästi joka viikko ja helmikuun loppupuolella olin jo siirtynyt eturiviin. Syy innostukseeni oli ohjaaja, Sanna Kattelus, jota on kiittäminen koko minun ohjaajaurastani. Rehellisesti sanottuna Sanna on mielestäni paras ohjaaja ever!
Hyvin rakennettu step-tunti on ehkä parasta, mitä on!
Syksyllä sain tietää, että Sanna oli perustanut kollegansa kanssa oman jumppafirman, Sykkeen, ja siirryin luonnollisesti sen asiakkaaksi. Sykkeessä jumppasin sydämeni kyllyydestä koko lukioaikani. Vieläkin on ikävä Sannan huiman koreografisia steppejä ja aerodance-tunteja – en ole vastaaviin törmännyt sen koommin.
2001-2002 Asiakkaana Esportilla
Muutin opiskelemaan Espooseen ja sattumalta kämppäni sijaitsi aivan Esport Centerin tuntumassa. Lähes joka ilta kävin treenaamassa ja tuon vuoden “löytöni” oli spinning. Jumpat tuntuivat jotenkin tehottomilta Sannan pyöritysten jälkeen, joten koin saavani tehot parhaiten irti spinningistä. Satunnaisesti kävin myös BODY PUMP:issa, mutten muista olleeni kyseisestä lajista erityisen vaikuttunut.
2002-2005 Asiakkaana Yliopistoliikunnalla
Muutin Helsinkiin kesällä 2002, joten minun piti etsiä uusi treenipaikka. Ystäväni houkutteli minut kokeilemaan Yliopistoliikuntaa ja mm. sen edullisuuden vuoksi päätin ostaa liikuntatarran. Kävin nuo neljä vuotta vain satunnaisesti jumpissa, koska ohjaajien taso oli mielestäni suoraan sanottuna aivan surkea. Lopulta vuoden 2005 keväällä minulta meni hermot ja otin yhteyttä silloiseen ryhmäliikuntavastaavaan. Kerroin mielipiteeni ohjaajien tasosta ja ilmoitin samalla haluavani tulla itse ohjaajaksi, jotta saan mieleisiäni tunteja. Parin viikon päästä tästä pidin näytetunnin kauhusta täristen (salissa oli n. 80 ihmistä). Tunti meni kuitenkin siinä määrin hyvin, että minut kelpuutettiin ohjaajaksi.
Toinen syy ohjaajaksi ryhtymiseeni oli puhtaasti taloudellinen. Olin köyhä opiskelija ja TKK oli päättänyt lähestulkoon lopettaa opiskelijoidensa tukemisen Yliopistoliikunnassa (TKK:lla oli olevinaan “omia liikuntapalveluja” riittävästi, joopa joo). Mietin ratkaisua ongelmaan ja tajusin, että hankilökunta saa varmaan käyttää palveluja ilmaiseksi. Hätä keinot keksii, kuten sanotaan 
Related posts:
“Kävin nuo neljä vuotta vain satunnaisesti jumpissa, koska ohjaajien taso oli mielestäni suoraan sanottuna aivan surkea.”
Ikävä kuulla, etteivät jumpat miellyttäneet. Satuin olemaan ohjaajana kyseisessä paikassa mainitsemanasi ajankohtana. Omista tunneistani olen jäävi sanomaan mitään, mutta mielestäni Yliopistoliikunnassa oli tuolloin lukuisia erinomaisia, pitkän linjan ohjaajia sekä nuoria lupaavia ohjaajia. Vailla perusteluja esitetty, sangen jyrkkä lausahduksesi vaatisi mielestäni jonkinlaisia avaamista (mikä mätti jne.) – vähintään ammatillisesta kunnioituksesta kollegoja kohtaan.
Terveisin Hanna Kumpulainen
Hyviä pointteja, Hanna. Eli täsmennyksenä: en todellakaan käynyt kaikkien ohjaajien tunneilla ja hyviäkin ohjaajia oli. Lähinnä minua harmitti se, etten kokenut saavani tarpeeksi rankkaa treeniä jumpissa ja toisaalta koreografisillakaan tunneilla sarjat eivät olleet minun mielestäni erityisen vaativia (verrattuna siihen, mihin olin tottunut). En halua osoitella syyttävällä sormella ketään, mutta tällaiset olivat minun fiilikseni.
Pakko kommentoida, kun sattuneesta syystä koskettaa melko läheisesti. Itse kävin yliopistoliikunnalla vuodesta 2002. Ohjasin vuodesta 2004 alkaen (muualla kuin yol), mutta halusin yliopistolle ohjaamaan, koska mielestäni tunnit olivat mainioita ja ohjaajat mitä parhaimpia! (Mainittakoon, että tässä kohtaa olin kokeillut useita eri saleja oman urheilu-uran loputtua, ja yol oli todella parhaimmasta päästä). Halusin kuulua joukkoon, ja ohjasinkin siellä jo silloin kun mielestäsi tunnit olivat surkeita.
Toki treeni saa ja tuleekin tietyssä määrin olla rankkaa (ei pelkkää hartioiden pyörittelyä), mutta mielestäni jokaisen jumppaohjaajan tulisi miettiä, tekeekö juuri RANKKUUS treenistä hyvän, vai tarvitaanko siihen muutakin. Itse olen sitä mieltä, että tekniikka ja turvallisuus on se_juttu, ja arvostankin ohjaajaa, joka pystyy ohjatessaan toteuttamaan nämä ja antamaan asiakkaalle toimivan kokonaisuuden, sykelukemista riippumatta.
Kuten sanottua, olen kirjoittanut jutun asiakkaan näkökulmasta eli fiilikset ovat ne, mitkä minulla tuolloin oli. Ohjaajana ymmärrän tietenkin, ettei jokaisen “hyvän” tunnin tarvitse olla turborankka. Asiakkaana ajattelen toisin ja jos minulla ei ole hiestä märkä paita tunnin jälkeen, on tunti ollut silloin minun näkökulmastani riittämätön. Jos aika on kortilla, en mene jumppaan fiilistelemään vaan haluan liikkua mahdollisimman tehokkaasti. Ja kyllä, minä haluan nimenomaan hikoilla!